Kesämökin lahdella kolme nuorta miestä seisoo Busterissa ja kalastaa. On aikainen syysaamu, mutta kalaonnea ei näytä olevan. Vene ajelehtii hitaasti kohti avomerta, ehkä kohti parempia kalavesiä. Virvelöinti näyttää jatkuvan määrätietoisesti horisonttiin saakka. Ainakin veneen kippari on kovin aktiivinen.

Olisiko tässä kyse sitoutumisesta päämäärään? Ehkä kalastajat toteuttavat yhteistä intohimoaan – tai ainakin kipparin intohimoa.

Tältä taitaa tutkimuskin näyttäytyä ulkopuolisille. Kalastetaan, on kylmä, saalista ei vaan tule ja ulkopuolisesta touhu näyttää oikeastaan melko tylsältä puurtamiselta.  Aikaa palaa, välillä ajelehditaan eikä palkkakaan päätä huimaa. Mikä siinä tutkimuksessa oikein motivoi? 

Tämä pohdituttaa, kun yksinomaan Turun yliopistossa on lähes 500 biolääketieteen tohtoriopiskelijaa tekemässä tieteellisen tutkimuksen kisällinnäytettä, väitöskirjaa. Osalla on varmasti hurja intohimo tieteen tekemiseen, mutta toisille tämä on vain työ töiden joukossa. Joku on ehkä ajautunut tohtorikoulutukseen ilman suurempia intohimoja tai tulevaisuudensuunnitelmia. Ei siinä mitään, väitöskirja ei kuitenkaan ole lopputyö, vaan vasta näyttö siitä, että hallitsee tieteellisen tutkimuksen perusteet ja osaa soveltaa niitä omalla alallaan. Sen jälkeen maailma on auki!

Kaikki väitöskirjatyöntekijät saavat varmasti hyvän tieteellisen koulutuksen. Moni ohjaaja ehkä kouluttaa oppilaitaan määrätietoisesti akateemisen tutkimuksen jatkajiksi, erityisesti jos ohjaajalla ei ole muista töistä omaa kokemusta. Ongelmana vain on, että itsenäisen, oman akateemisen tutkimusryhmän johtajan paikkoja on hyvin rajoitetusti tarjolla. Näin on sekä meillä että maailmalla.

Onneksi tuoreille tutkimustyön ammattilaisille on paljon muitakin uravaihtoehtoja tarjolla. Niistä täytyy vain olla perillä! Erityisesti vaikkapa tieteen selkokielistämiselle olisi paljon tarvetta. Akateemisellakin puolella hallinto tarjoaa monipuolisia urapolkuja, samoin muulla julkisella sektorilla ja erilaisissa tutkimuslaitoksissa on töitä myös muille kuin puhtaasti tutkimustyötä tekeville.

Bioalan teollisuus on viimein Turussa päässyt kauan tavoittelemaamme vaiheeseen, jossa tutkijoita suorastaan revitään töihin jo ennen valmistumista. Kaikista Varsinais-Suomen teollisista työpaikoista jo 20 prosenttia on lääke- ja diagnostiikka-alan yrityksissä.

Tutkijakoulutuksen aikana ei helpolla altistu muunlaisille urapoluille kuin akateemisen tutkijan polulle. Toisenlaisia vaikutteita voi onneksi hankkia verkostoitumalla ja keskustelemalla muissa ympäristöissä työskentelevien kanssa. Oma kokemukseni on, että ihmiset auttavat hyvinkin mielellään, jos haluat keskustella uravaihtoehdoista ja siitä, miten itse kukin on päätynyt omaan työhönsä. Kukapa ei jaksaisi puhua itsestään ja omista kokemuksistaan kiinnostuneelle kuulijalle!

USA:ssa on tälle ihan oma termikin: informational interview. Kyseessä ei siis ole työpaikkahaastattelu, vaan uutta suuntaa hakeva työntekijä (tai tässä tapauksessa tutkija) hankkii tietoa uudesta alasta tai työnantajasta haastattelemalla alalla jo työskentelevää.

Kun itse suunnittelin Stanfordissa post-doc -vaiheessa siirtymistä pois perustutkimuksesta, kävin tapaamassa useampaa teollisuudessa tuolloin työskennellyttä kollegaa. Kaikki, joihin olin yhteydessä löysivät aikaa lounaalle tai amerikkalaisittain aamiaiselle – tai muuten vaan tunnin tapaamiseen. Ne olivat todella arvokkaita keskusteluja ja suosittelen lämpimästi tätä lähestymistapaa. Olen itse jatkanut tätä matalan kynnyksen mentoroinnin perinnettä myös Suomessa. Saa ottaa yhteyttä!

Kannattaa siis pitää mieli avoimena, silmät auki ja hakeutua aktiivisesti tekemisiin myös toisenlaisen uran valinneiden kanssa. Maailmankuva avartuu ja ruoho voi hyvinkin olla vihreämpää toisaalla.

Olisiko muuten lahdella seilanneiden nuorten miesten ennemmin kannattanut laskea verkot? Siinä sentään tehdään tiimityötä tai ainakin syntyy törmäytyksiä soutajan ja verkon laskijan välille!

Työelämäprofessori Timo Veromaa